Mielenkiintoinen päivä, töissä oli mukavaa, yllättävää sinänsä. Ei minua ole ennenkään siellä harmittanut olla, mutta nyt siellä oli mukava olla, positiivista.

Opin tänään aika paljon itsestäni, suoraan sanottuna olen ollut äärimmäisen itsekeskeinen jo pitkään, ja yrittänyt hankkia vain muiden kehuja keinoilla millä hyvänsä, voisi sanoa että jopa pahasti narsistinen, en ole nimittäin osannut ottaa itseeni kohdistuvaa kritiikkiä yhtään vastaan, vaan olen heti alkanut puolustus kannalle, aina. Puhuin Ex-avopuolisoni kanssa puhelimessa tänään, ja riitaanhan siinä jälleen päädyttiin, kun minua arvosteltiin. Onneksi puhelun lopussa hän mainitsi tuosta narsismista. Otin siis näppäimistön kauniiseen käteeni, ja etsin internetistä tietoa mitä tuo sana tarkoittaa. ”Kauhukseni” huomasin miten moni asia tuntui kertovan suoraan minusta, en tiedä sitten onko minulla narsistinen mielenhäiriö, vai onko luonteeni niin kieroutunut. Mutta nyt illalla puhuimme pitkän keskustelun puhelimessa, kerroin hänelle, että hän on tainnut avata silmäni. En ole itse huomannut millainen olen oikeasti ollut, ennen kuin se minulle näytettiin ja sain siitä lukea artikkeleita. Huomasin heti että tuollainenhan minä olen, se oli aika kova shokki. Huomata nyt näin monen vuoden jälkeen, että on käyttäytynyt jo vuosia todella asiattomasti ja itsekeskeisesti, vain omaa hyvää tavoitellen. Tuo kahden tunnin puhelu kyllä avasi silmäni toden teolla. Nyt aion todella parantaa tapani, ja ottaa myös toiset ihmiset huomioon. Jos jatkan tällä samalla linjalla, joku päivä huomaan luultavasti olevani yksin, muillakin ihmisillä on tunteet ja tarpeet yhtälailla kuin minulla. Miten ihmisestä voi tulla tällainen kuin olen? Onko siihen vaikuttanut lapsuuteni tapahtumat, joita en edes muista. Vai oliko se perhepiirissä tapahtunut traaginen onnettomuus kun olin 17 vuotias? Ei sitä voi tietää, mutta tässä nyt ollaan, ja en todellakaan ole tyytyväinen itseeni. Voiko ihmisen järkevä ajattelu olla niin kieroutunutta, että sitä ei edes itse huomaa? No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan, sovin itseni kanssa, että aloitan nyt koko elämäni käytännössä uudestaan. En voi enää jatkaa niin kuin olen tähän asti jatkanut, vaan minun täytyy muuttua kokonaan, muuttaa koko arvomaailmani. Kääntää se ympäri ja kylvää uudestaan. Pidän teidät ajan tasalla milloin alkaa versot nousemaan. Toivottavasti tästä tulee uusi onnellisempi elämä!
  ¶ 12:46 ip.

  2.

Julmaa, viimeisen jälkeen on tapahtunut niin paljon, ja maailma näyttää jälleen pykälän julmemmalta paikalta elää. Perjantaina olin iloinen, ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan olin oikeasti iloinen. Tunne oli hieno niin kauan kuin sitä kesti. Nyt se on taas sitä samaa vanhaa, istun yksin ja odotan että huominen tulee taas samanlaisena, toivon että se olisi erilainen, mutta ei se ole.
Mutta kuitenkin nyt hieman paremmalla mielellä kuin viimeksi tänne kirjoittaessani, oli ilmeisesti pitkään aikaan synkin päivä. Nyt oloni on suurin piirtein neutraali. Yksin olen edelleen, ja elämä tuntuu sisällyksettömältä, mutta nyt se ei ahdista. Kai vain odotan jotain tapahtuvaksi. Pitäisi varmaan tehdä itsekin asialle jotain, mutta kun ihminen on tarpeeksi kauan yksin, siihen turtuu. Ei enää jaksa yrittää edes saada mitään aikaiseksi, riittää, kun käy töissä ja hoitaa velvollisuudet. Muuhun ei enää riitä energia. Jatkuva väsymys piinaa vaikka kuinka nukkuisi. Iloisia asioita elämästä löytyy yhä vähemmän ja vähemmän. Sitä mökkiintyy, eikä tule lähdettyä mihinkään niin kuin ennen. Pitäisi ottaa itseä niskasta kiinni ja raahata itsensä vaikka puistoon kävelylle. Luontokin on näin syksyllä todella kaunis. Kamera mukaan ja ikuistamaan ihmeellinen syksy.
Ehkä tämä joskus vielä elämäksi muuttuu, mutta ennen sitä, jatkan kirjoitteluani tänne. Toimikoon tämä vaikka julkisena päiväkirjana, hyvä paikka vuodattaa tuntoja. Josko sekin kävisi terapiasta matkalla ”uuteen elämään”.
  ¶ 12:02 ip.

  keskiviikko, 10. syyskuuta 2003

1.

Syksy jo aluillaan, ensimmäiset lehdet muuttuvat vaahterassa jo punaiseksi. Menneen kauhea kaipuu, mutta paluuta ei enää ole, vain tämä yksinäisyys ja pimeys. Mistä löytää yksinäinen ihminen sen olkapään johon itkeä? Pulloon on helppo tarttua, ja tarjoaa hetkellisen pakotien todellisuudesta, sen seuraavana päivänä iskiessä kasvoille yhä suuremmalla voimalla. Nämä ajatukset pyörivät päässäni alituiseen. En tunnu saavan rauhaa ajatuksiltani, miksi aivoni eivät voi totella minua? Kuten jo kymmeneen kertaan aiemminkin istun taas yksin pullo kädessä, valmiina tyhjentämään sen kuivaan ja katkeraan kurkkuuni. Sieltä vatsan kautta aivoihini kulkee tuo huolettomuuden nektari, josta on tullut ystäväni liian usein. Onko kohtalo suonut minulle näin katkeran tien kulkea, vai odottaako tuolla jossain helpotus, joka on joku muu kuin viikatemiehen tumma syli. Toivon niin, minulla olisi vielä niin paljon annettavaa sille joka olisi sen valmis ottamaan vastaan. Ei ole ketään. Vain pitkä tyhjä tie edessä vaellan jokaisen päivän niin kuin tähänkin asti. Piilottaen tunteeni, ei kenenkään tarvitse niistä tietää. Muilla on helpompi olla kun näkevät että muillakin on kaikki hyvin. En haudo oman elämän viemistä viikatemiehen syliin, en suinkaan, elämä vain laittaa liian suuria esteitä tielleni. En jaksa enää hyppiä niiden yli, hakkaan vastaan niin kauan että se murtuu, jos murtuu. Tänään olin melkein iloinen, vain melkein, ennen kuin minut lyötiin taas takaisin sinne mistä olin tullut, kuinka edes julkean työntää nokkani ulos sieltä luolasta, pysy siellä. Välinpitämättömyys, voiko ihminen toiselle enää pahemmin tehdä.
Menen nukkumaan, jos saan tänäkään yönä nukuttua…
  ¶ 1:02 ip.